Tuija Pesola rakastaa tanssimista. Hän karkasi tansseihin 13-vuotiaana, kun oli ihan pakko päästä. Koko perhe tanssi mielellään, mutta ennen kuin pääsi tanssipaikalle, oli oltava rippikoulu käytynä. Selityskuviot toimivat, eikä tyttö jäänyt kiinni.
Pikkutyttönä Pesola tanssi tanhuryhmässä. Sekin oli ihanaa. Mutta kun hän ei kerran voinut lähteä ryhmän matkalle, koko harrastus jäi. Kului yli 35 vuotta ennen kuin hän taas laittoi jalkaan supikkaat.
– Olin eronnut, olin yksin. Postiluukusta tuli kansalaisopiston esite, ja siinä kansantanssi. Lähdin ja tykkäsin ja sinne jäin.
Pesola käy sekä suomen- että ruotsinkielisessä tanhuryhmässä. Ruotsinkielisen puolen tanssit ovat tempoltaan rauhallisempia, polkkakin on erilaista, ja siellä on menuettien perinnekin. Pesolan suosikkeja ovat tanssit, jotka alkavat rauhallisella osalla, vaihtuvat nopeaksi ja päättyvät rauhalliseen.
– Se on haastavaa ja mielenkiintoista. Pidän katrilleista, joissa on paljon vuoroja, kuten tanssissa Pargas kadrill.
Koulussa Pesola piti englantia olennaisena, eikä panostanut ruotsin kieleen. Paraisilla tuli tosi eteen. Vakituiseen virkaan oli oltava edes välttävä ruotsin kielen taito. Kielitaitotodistus haettiin Åbo Akademin professorilta.
– Jännitin ihan hirveästi. Mutta hän antoi vastuun kielitaidosta minulle, antoi hyväksyvän paperin ja lähetti minut työhön kannustavin sanoin. Ajattelin, että on pakko oppia, kun tuo niin uskoi minuun. Asennoiduin niin, että ”kieli tuu tänne, mä otan sut vastaan!”.
Kun Tuija ja ruotsinkielinen Lasse löysivät tanhussa toisensa ja heistä tuli pari, oli luontevaa tanssia yhdessä, kummassakin ryhmässä. Yhteinen harrastus on tärkeä. Jo 25 vuotta on käyty treeneissä kahdesti viikossa.
Kun työ on sosiaalista, sosiaalinen tanssiharrastus ei ole aina paras vastapaino.
– Kun menen asiakkaan luokse, ja hän on vaikkapa kaatunut eikä pääse ylös, minun on oltava rauhallinen, myönteinen ja ystävällinen. Ja varma. Minusta täytyy huokua se kaikki. Tykkään työstäni, mutta välillä on ladattava akkuja hiljaa ja itsekseen.
