Myönnän: on hetkiä, jolloin mietin, huomaisiko kukaan, jos en tekisi tänään töitä. Heti perään on pakko tarkentaa, ettei kyse (ainakaan aina) ole siitä, ettenkö viitsisi tehdä töitä. Sen sijaan olen pohdinnoissani ajautunut sinne, minne moni muukin saattaa päätyä tarpoessaan nilkat syvällä loskassa – eksistentiaaliseen kriisiin. Mikä järki tässä kaikessa oikein on?
Uskallan väittää, että edellä kuvattu olemassaolomärehdintä on tyypillistä meille niin sanottua näkymätöntä työtä tekeville. Tiedämme varsin hyvin, että pidämme työpaikoilla rattaita pyörimässä ja moni asia jäisi tapahtumatta ilman meitä. Mutta jos kysyisimme tavalliselta kaduntallaajalta, mitä Jytyn viestintäjohtaja tekee, hän ei todennäköisesti osaisi vastata. Hän saattaisi pikemminkin todeta, että kyllä täällä pärjättäisiin hyvin ilman tuollaisia viestintäjohtajiakin.
Olemassaolomärehdintä on tyypillistä meille niin sanottua näkymätöntä työtä tekeville.
Loskan ja arjen harmauden eskaloimat tilanteet ovat tärkeitä, koska silloin tulee oikeasti pohdittua oman (työ)elämän merkitystä. Minulle työn merkitys kietoutuu vahvasti siihen, mikä työpaikan perimmäinen tarkoitus on. Jytyssä sitä ei ole tarvinnut koskaan kyseenalaistaa.
Monelle työpaikan yhteisöllisyys ja työntekijöiden keskinäinen arvostus ovat työn merkityksellisyyden kannalta olennaisinta, kuten Työterveyslaitoksen Anu Järvensivu kuvaa haastattelussamme. Niin myös minulle. Räntäsateessakin ajatus omista työkavereista saa mielen kirkastumaan.
