Minun lapsuudessani puhuttiin otsonikerroksen ohenemisesta. Se tuntui pelottavalta vaaralta, joka uhkasi koko yhteiskuntaa ja maailmaa.
Toinen yleinen pelko oli ydinsota. Lapsuudenaikaisessa ystäväkirjassa ”Pelkään”-kohdassa moni kertoi pelkäävänsä hämähäkkejä ja ydinsotaa.
Suora leikkaus vuoteen 2019: otsonikerroksesta on vielä rippeet jäljellä, eikä ydinsota ole syttynyt. Tässä hullussa maailmassa ei voi ikinä tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta tällä hetkellä otsonikerroksen kato tuntuu todennäköisemmältä kuin ydinsodan syttyminen.
Syksyllä 2018 julkaistu IPCC:n ilmastoraportti oli jonkinlainen käänteentekevä hetki, jonka jälkeen ilmastonmuutos on ollut lähes kaikkien agendalla. Ilmastonmuutoksen vaikutukset on alettu ottaa tosissaan, ja asian vakavuuteen on herätty laajalti.
Riitasointujakin silti kuulee. Eräs yleinen valitus liittyy suomalaisten velvollisuuksiin ilmastonmuutoksen torjunnassa. ”Miksi meidän Suomessa pitäisi etunenässä vähentää päästöjä ja kierrättää jätteitä, kun monessa meitä paljon isommassa maassa ei tehdä asian eteen yhtään mitään?”
Niin, miksi pitäisi? Tehdäänpä pieni vertaus. Monessa Suomea suuremmassa maassa poljetaan työehtoja, maksetaan naurettavan pieniä palkkoja, teetetään pakkotyötä ja lapsityötä sekä laiminlyödään työturvallisuutta. Yhdistymisvapaus ei ole kaikkialla itsestään selvää, vaan ammattiliiton jäsenyydestä tai aktiivitoiminnasta saattaa pahimmillaan joutua vankilaan tai hautaan.
Miksi meidän pienessä Suomessa siis pitäisi huolehtia työntekijöiden oikeuksista, elämiseen riittävästä palkasta ja turvallisista työpaikoista, kun muuallakaan ei niin tehdä? Uhkaava huoltosuhteen vääristymäkin saataisiin kuntoon lapsityövoimalla?
Miksi siis pitäisi? Koska me voimme. Kovin paljon tässä elämässä ei ole pakko tehdä, mutta on paljon, mitä voi tehdä. Pelottavampaa olisi, jos emme tekisi mitään. Ja ainakin voi lopuksi sanoa, että me sentään yritimme.
