Ammatit
09.02.2022

Monta rautaa tulessa

Jarkko Ahola: Mies ja ääni

Mies, hiukset, heviääni. Ja herkkää iskelmää? Joskus Jarkko Ahola yllättää itsensäkin.

Teksti: Hannele Niemi Kuvat: Marek Sabogal
Teräsbetonin solistina tunnetuksi tullut Jarkko Ahola on tehnyt viime vuosina monia musiikillisia lajivaihdoksia.

17 vuotta sitten moni suomalainen äimisteli, miten korkealle tuoreen Teräsbetonin solisti pääsee. Puhuttiin kolmen oktaavin äänestä. Viimeistään vuoden 2008 Euroviisu Missä miehet ratsastaa tutustutti kansan syvätkin rivit sekä laulaja että säveltäjä-sanoittaja Jarkko Aholaan. Ja käänsi bändin kuulijakunnan rouvavoittoiseksi.

Viime vuosien lajivaihdokset saavat muusikon itsensäkin äimänkäeksi. Joululevyjä ja iskelmää? Oppia ikä kaikki! Myös tv:stä – Tähdet tähdet, Elämäni biisi – tuttu tulkki vakuuttaa, ettei hylkää rankempaakaan musiikkia.

Hiljaisen alkuvuoden taustalla tapahtuu koko ajan. Vasta ilmestyi elämäkerta, levyäkin hiotaan.

Mikä oli ensimmäinen työpaikkasi?

– Mainostenjakajana kaverin kanssa kuudennella luokalla.

– Kännykkämyyjänä opin, etten ole hyvä tarjoamaan itseäni. Tosin siihenkin on pitänyt nykytyössä tottua.

Kännykkämyyjänä opin, etten ole hyvä tarjoamaan itseäni. Tosin siihenkin on pitänyt nykytyössä tottua.

Millaista oli kasvaa työläisperheessä?

– Suoraa ja mutkatonta. Ei paljoa kirjoja, mutta tietokoneiden kanssa tuli touhuttua.

– Äiti oli Viialan nahka- ja isä vaneritehtaalla, missä minäkin olin monet kesät töissä.

Jarkko Ahola kertoo Teräsbetoni-yhtyeen olevan aika lepotilassa, mutta ei kuitenkaan kuolonkankeana.

Miten musiikki astui elämääsi?

– Yläasteella innostuin bändisoittimista, etenkin rummuista.

– Valmistuin medianomiksi Pirkanmaan AMK:n digitaalinen ääni ja kaupallinen musiikki- koulutusohjelmasta. Osin niillä opeilla olen toteuttanut äänitteitäni.

Olet esiintynyt lukuisissa bändeissä, Northern Kingseistä Aholaan, mutta mitä Teräsbetonille kuuluu?

– Aika lepotilassa se on, ei kuitenkaan kuolonkankeana.

Aika lepotilassa Teräsbetoni on, ei kuitenkaan kuolonkankeana.

Rumpujen rinnalle tulivat basso ja kitara. Kuinka monta soitinta tätä nykyä omistat?

– 4 akustista, 6 sähkökitaraa, kolme bassoa ja rumpusetin. On siellä pari kosketinsoitintakin ja muuta sälää.

Voimakeuhko, Suomen komein ääni… ilman yhtäkään laulutuntia. Miten huolehdit suuresta lahjastasi?

– Laulamaan olen opetellut kuuntelemalla hevibändien taitavia vokalisteja.

– Joskus kadehdin nuorta itseäni, jolla on kirkas, kestävä ja joustava ääni. Kun ikää tulee, korkeat nuotit eivät enää onnistu entiseen tapaan.

– Uni on tärkeää. Pidän kunnostani huolta lenkkeilemällä.

Olet muusikkona rikkonut rajoja. Mitä lajia et osaa kuvitella itsellesi?

– Rap menisi sössöttämiseksi tällaiselle epäselvästi puhuvalle tyypille.

– Oopperaesitysten määrä ja kesto eivät sopisi psyykelleni, tuskin äänellenikään.

Lavalla kaiken silti pitää näyttää helpolta. Onneksi siellä huoletkin pääosin unohtuvat, laulaja Jarkko Ahola kertoo.

Keitä kuuluu työyhteisöösi?

– Yhden miehen oy:ni työllistää välillisesti nelisen soittajaa, teknikoita, tavallaan myös keikkamyyjän.

– En pidä työnantajan roolista – näin pehmon kaverin on vaikea olla raaka lukujen tuijottaja. Lavalla kaiken silti pitää näyttää helpolta. Onneksi siellä huoletkin pääosin unohtuvat.

En pidä työnantajan roolista – näin pehmon kaverin on vaikea olla raaka lukujen tuijottaja.

Suhteesi julkisuuteen?

– En siitä hirveästi pidä, mutta keskikoon julkkiksena Tampereella saan pyöriä rauhassa.

– Koetan myös valita esiintuloni musiikkikeskeisesti.

Millaisena näet itsesi, työelämäsi parinkymmenen vuoden kuluttua?

– Pahoin pelkään, että harvahiuksisena ja ylipainoisena, hehe.

– Nöyrällä mielellä mennään. Kun saisin tehdä tätä työtä ja omaa musiikkia niin kauan kuin ääni pihisee.

Tintin jäljillä

Toijalassa 1977 syntynyt ja koulunsa Viialassa käynyt Jarkko Ahola ihaili pikkupoikana ranskalais- ja belgialaismestarien Tinttiä ja Asterixia, uneksien sarjakuvapiirtäjän työstä.

Lapsena aloitettu piirustusharrastus oli halpaa ja onnistui kaikkialla.

– Sain kuvaamataidosta usein kympin. Uskoa omiin mahdollisuuksiin vei se, että pari kaveria meni taidoillaan minusta ajat sitten ohi, ja kuvataidealakin paljastui yllättävän välinekeskeiseksi.

Yläasteella lyijykynä vaihtui vähitellen mikrofoniin.

Jaa artikkeli

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä.