Ei tiedä mitä tästä pitäisi ajatella, kun tähän ei ole käsikirjoitusta, pohti mies MTV:n uutisissa maaliskuussa. Hän joutui tapaamaan hoivakodissa asuvaa vaimoaan ikkunan läpi.
Viime ajat on eletty keskellä apokalyptista elokuvaa muistuttavia tapahtumia. Käsikirjoitusta ei kuitenkaan ole, eikä tätä kirjoitettaessa loppuratkaisu ole kenelläkään tiedossa.
Tapanani on ollut säästää massiivisista uutisista kertovia sanomalehtiä. Esimerkiksi 12.9.2001 Helsingin Sanomat on visusti tallessa.
Maaliskuussa 2020 lehtipino ruokapöydän laidalla kasvoi kuitenkin hallitsemattomasti. Yli 500 ihmisen tapahtumat kielletään. Yli 70-vuotiaiden pitää elää karanteenin kaltaisissa olosuhteissa. Ulkomaille ei kannata matkustaa. Yli 10 ihmisen tapaamiset kielletään. Maan rajat suljetaan. Koulut suljetaan. Uusimaa suljetaan! Mitä teen, säästänkö kaikki lehdet?
On ollut vaikea käsittää elävänsä itse aikaa, josta myöhemmin varmasti kerrotaan historiankirjoissa. Tavallisten asioiden muuttuminen kielletyiksi tai vältettäviksi on tuntunut utopistiselta.
Ja samalla kun tavallisuuden on menettänyt, siitä on tullut luksusta.
Miten huolettomasti vielä jokin aika sitten tapasin ystäviäni ja vanhempiani, kävin kaupoissa ja ravintoloissa, suunnittelin kesälomamatkaa Italiaan, matkustin julkisilla kulkuvälineillä ja pidin kaiken maailman kaiteista kiinni paljain käsin!
Tavallisten asioiden muuttuminen kielletyiksi tai vältettäviksi on tuntunut utopistiselta. Ja samalla kun tavallisuuden on menettänyt, siitä on tullut luksusta.
Tapahtumien vyöryessä eteenpäin on kaikkien pitänyt sopeutua. Digiloikkakin on otettu. Vanhemmat on opastettu tilaamaan ruokaa verkkokaupasta, kavereiden kanssa pidetään videotreffejä ja kotimme on muuttunut etätoimistoksi.
Netti on täyttynyt meemeistä ja vessapaperivitseistä. Huumori helpottaa, sillä taustalla jyllää pelko. Pelko terveydestä ja taloudesta, tavallisen arjen menetyksestä.
Kriisin alkuvaiheessa ystävä laittaa viestiä. ”Olisipa jo kesä ja tämä painajainen olisi ohi.” Emme tiedä vielä, milloin painajainen päättyy, mutta toiveemme on yhteinen. Kevät tuoksuu jo, kukat puskevat maasta tietämättöminä maailman tapahtumista. Kesä tulee vielä.
Sanna Pyysalo
