Viime syksynä aloitin kirjoittamaan lauluja, joita en uskonut kenenkään haluavan kuulla. Olin aiemmin miettinyt todella tarkkaan henkilöä, joka biisini lopulta kuulee. Koitin tehdä hänen päivästään paremman. Viedä hänet irti arjesta, maagisten asioiden äärelle. Kirjoitin hänelle rakkaudesta ja muista taikavoimista. Nyt kirjoitin itselleni.
Ympärilläni kiehui ja olin uupunut siihen. Hallitus leikkasi vähävaraisilta, ja hyvin toimeentulevien asemaa parannettiin. Kommenttikentät kutsuivat raiskauksen uhria ”kusihuoraksi” ja kansanedustaja puhui ihmisistä vieraslajeina, jotka pitäisi hävittää. Ministerinä sai olla ihminen, joka käytti valta-asemaansa toistuvasti väärin.
Päätin käyttää ääntäni siihen, että kirjoitin lauluja, joilla saisin itse jäsenneltyä ajatuksiani tästä kylmyydestä, joka tuntui puskevan läpi joka osa-alueelta. Kyllästin tekstini empatialla koska koin, että se oli suurin yksittäinen asia, joka tästä ajasta puuttui. Taistelin rasismia, naisvihaa ja sivistymättömyyden ihannointia vastaan lauluillani.
Kyllästin tekstini empatialla koska koin, että se oli suurin yksittäinen asia, joka tästä ajasta puuttui.
Osa minusta oli kauhuissaan. Miten uralleni käy? Tuleeko keikoille ketään? Marginalisoidunko täysin? Maalitetaanko minut? Saanko urani ensimmäiset kunnon vihapostit?
Tietysti sain. Mutta tappouhkaukset ja ääretön vähättely tavallaan nollautuivat sadoilla viesteillä siitä, kuinka moni oli saanut lohtua lauluistani. Että olin saattanut sanoiksi sen, mitä moni ajattelee.
Jos olisin pelännyt ja jättänyt laulut julkaisematta, en olisi koskaan saanut yhtään viestiä. En olisi koskaan päässyt soittamaan niitä lauluja runsaslukuisille yleisöille, jotka olisivat laulaneet mukana sydämensä kyllyydestä. En olisi koskaan oppinut, että jos joku asia pelottaa, se kannattaa ehkä juuri sen takia tehdä.
Samae Koskinen
Laulaja ja lauluntekijä, jonka viimeisin albumi, Mä näin unta että kaikki meni hyvin, ilmestyi keväällä 2024.
