”Taaksepäin katsoen olen aina ollut pioneeri, aloittamassa ja käynnistämässä. Niin on vain tapahtunut. Olen seurannut kiinnostustani ja paneutunut intensiivisesti siihen mitä olen tehnyt.
Kuulun ensimmäisiin ikäluokkiin, joiden koulutus ei ollut riippuvaista vanhempien tuloista tai yhteiskuntaluokasta. Jokin nimeämätön voima tuntui irrottavan minut jo nuorena selkeistä urasuunnitelmista ja pikkukaupungin ajatusmaailmasta. Äiti ohjasi meidät tytöt ulkomaille – meillä syötiin perunakeittoa koko talvi, jotta kesällä päästiin laivalla Eurooppaan. Kesätyöpaikkanikin löytyivät Saksasta ja Ranskasta.
Ei tullut kysymykseen jäädä Suomeen. Kiertelin Eurooppaa ja aloin opiskella Pariisissa ja Berliinissä. Liu´uin intohimoisesti elokuvaan, Pariisin teatterit olivat ”pimeiden salien yliopisto”. Sattuma johdatti huiman uutuuden, videon pariin. Tunsin ensi kertaa, että tämä oli oma juttuni ja tässä olin hyvä.
Kielet aukaisevat oven ihmisten luokse ja kulttuureihin. Opiskelin saksan, ranskan, unkarin ja espanjan, ja se taito on ollut hyvä matkalippu. En koe itseäni rohkeaksi. Uudet aluevaltaukset, intensiivinen tavoitteellinen työnteko ja yhteisöjen hyväksi toimiminen ovat se rohkeus.
10 vuoden jälkeen tuli tutun luonnon ikävä, palasin Suomeen. Tuttua oli vain ryhtyminen toistuvasti uuteen – mm. opetin juuri alkavalla videolinjalla. Työ kuvan alalla on ollut matkani, yhteistyötä eri tavoitteiden eteen.
Olen nomadi. Myin ja annoin pois lähes koko omaisuuteni ja muutin Kuusamoon, jossa alkoi uusi maisteritutkinto. Se on ollut tärkeä prosessi. Metsän hyvinvointivaikutukset tunnetaan, se tukee mielen ja kehon toipumista, mutta suota ei ole paljon tutkittu. Siksipä astuimme suolle – me kolme tutkijaa ja tutkimushenkilömme, viisi paikallista perinnehoitajaa. Perinnehoitajien menetelmien ydinajatus on ihmisen ja luonnon tiivis yhteys. Luonnon, taiteen ja hyvinvoinnin risteyskohdassa on työmahdollisuuksia, ja se työ antaa minulle merkitystä elämään.”
