Eteisestä kuului kummaa rapinaa. Kun Katja Rättyä meni katsomaan, ovensuussa kuikuili kahdeksan uteliasta silmäparia.
Muisto naurattaa Rättyää yhä. Juuri tuollaisia hänen maatiaiskanansa ovat: varsin rohkeita – ja niin rakastettavia persoonia.
Ensimmäiset kanansa renkolainen taloussihteeri otti vajaat kymmenen vuotta sitten.
– Idea lähti siitä, että asun maaseudulla ja haluan tietää, mitä laitan suuhuni. Niin moni oli puhunut minulle siitä, kuinka hyviä ovat omien kanojen munat.
Kantahämäläisenä Rättyä päätyi paikalliseen Jussilan kanakantaan, jota on jäljellä enää runsaat sata yksilöä koko Suomessa. Rättyä on yksi kannan virallisista säilyttäjistä, eli hänellä on asiasta sopimus Luonnonvarakeskuksen kanssa.
Idea lähti siitä, että asun maaseudulla ja haluan tietää, mitä laitan suuhuni. Niin moni oli puhunut minulle siitä, kuinka hyviä ovat omien kanojen munat.
Maatiaiskanat ovat hänen mukaansa huomattavasti helppohoitoisempia kuin monet pitkälle jalostetut erikoiskanat. Maatiaiset ovat perusterveitä ja kestävät hyvin Suomen vaihtelevaa säätä.
Rengossa linnut saavat tepastella pihassa vapaana aina, kun isäntäväki on kotosalla. Iltaisin ne harjoittelevat taitoja, jotka helpottavat yhteiseloa ihmisten kanssa.
– Palkitsemalla kanat oppivat asioita yhtä hyvin kuin koiratkin. Nimen tunteminen ja luoksetulo ovat erityisen tärkeitä taitoja, jos kanat ovat eksyneet naapurin viljapellolle herkuttelemaan, sanoo Rättyä, jolla on pitkä kokemus myös koirien kouluttamisesta.
Siivekkäiden kanssa touhuaminen on hänen mielestään suorastaan meditatiivista.
– Ei tarvitse miettiä eikä tehdä laskelmia. Maalaisjärjellä pärjää!
Palkitsemalla kanat oppivat asioita yhtä hyvin kuin koiratkin.
Rättyällä on tapana osallistua lemmikkiensä kanssa maaseudun eläimiä esitteleville Elma-messuille. Hänestä on palkitsevaa huomata, miten kiinnostuneita nykyihmiset ovat kanoista.
Kun Rättyältä kysyy, eikö ole raskasta herätä joka aamu kukonlaulun aikaan, hän purskahtaa nauruun.
– Kyllä se olen minä, joka käy herättämässä siipiveikot!
