Harjoittelua ja totuttelua
Työharjoitteluni Jyväskylän Nuorten Taidetyöpajan toiminnassa Fuengirolassa oli tuskin päässyt alkuunsa, kun maailmalle julistettiin pandemia. Lähtiessämme Suomesta helmikuun lopulla, minulla ei ollut ajatustakaan mihin epidemia olikaan menossa ja mihin tilanteeseen se toi. Ennätin olla mukana tutustumassa työhön lähes kahden viikon ajan.
Toiminta on ollut monipuolista sisältäen nuorteniltojen ja kansainvälisen retken suunnittelua, markkinointia, etätöinä erilaisten asioiden selvittelyä, viikkopalavereita, peli-iltoja, liikunnan ohjausta sekä espanjan kurssia, johon en valitettavasti vielä päässyt osallistumaan. Suunniteltu kansainvälinen vaellusretkikin jouduttiin tietysti perumaan, tai ainakin siirtämään myöhemmälle. Se oli harmittava pettymys kaikille retken suunnittelijoille.
Sopeutumiseen ja toimintaan osallistumiseen toi lisähaasteita lapseni kotiopetuksen järjestäminen päivittäin sekä tunnilla pidentynyt työmatka. Kevyen kulttuurishokin, valon määrän, kielen vaihtumisen ja tulkkina perheen sisällä olemisen välillä aiheuttaneiden tunnehässäköiden selvittely otti myös oman aikansa. Kaikesta huolimatta taisimme selvitä niistä hyvin, kunnes tämä uusi epidemiahysteriahässäkkä jo alkoikin.
Mitä käy yhteisöllisyydelle karanteenikriisissä?
Tiiviissä yhteistyössä Jyväskylän Nuorten Taidetyöpajan sekä Tampereen Silta-Valmennusyhdistyksen nuortentyön lähitapaamiset ovat keskeytettynä toistaiseksi, kuten lähes kaikki muukin työ ja liikkuminen, tämän globaalin pandemian kriisissä.
Tulevan yhteisöpedagogin ajatuksissa käy mietteitä, mitä seurauksia yhteisöllisyydelle tällainen kriisi tuo tullessaan? Karanteenit ja ulkonaliikkumiskiellot saavat yhteisöllisyyden puutteen näkymään ja tuntumaan konkreettisesti. Sosiaalinen media ja etäyhteydet eivät korvaa todellisen ja läsnäolevan yhteisön tuomaa positiivista vaikutusta elämälle. Kriisit tulevat yleensä aina yllättäen, ja ne luovat epävarmuutta sekä turvattomuutta, kuten tämäkin pandemiatapaus on saanut aikaiseksi. Toiset pelkäävät, toiset eivät ota tosissaan ja osa käsittelee asiaa huumorin kautta. Näinhän me ihmiset toimimme, luonnollisesti.
Miten yhteisöllisyyden puuttuminen tulee näkymään arjessa ja mitä siitä seuraa yksilöille? Entä yhteisöille? Kuinka jaksavat yksin asuvat, kun kaikki kontaktit muiden ihmisten kanssa ovat rajattu? Tuleeko perheisiin lisäystä yhdeksän kuukauden päästä? Vai saako erotilastot uudet ennätyslukemat?
Harrastukset on peruttu, nuorten ja lasten koulut on keskeytetty, työ- ja kouluyhteisöt on asetettu uuteen tilanteeseen etätöiden muodossa, vanhemmat ylikuormittuvat yrittäessään antaa kotiopetusta lapsilleen säätäen samalla etätöitään, iäkkäämpi väki pelkää tai odottaa koronan vievän hengen. Entäpä pienyrittäjien, politiikan, liikenteen ja ekonomian solmut? Haasteita on varmasti kaikilla. Tässä laajuudessaan ennen kokematon pandemiakaranteeni digitaalisessa ajassa on uusi ilmiö, jonka seurauksia yhteisöllisyydelle voimme kai vain arvailla.
Yhteisöllisyys tulee esille nyt erilaisin tavoin
YouTube, TikTok ja Instagram pursuavat uusia videoita, mitä ihmeellisimpiä juttuja, konsertteja, huutoja tai pelejä parvekkeilla. Ystävien kertoman mukaan poliisit järjestävät Fuengirolan kaduilla diskoja valoilla ja antavat taputuksia lukuisille parvekkeillaan oleville ihmisille.
Toisaalla taas annetaan ylistystä haastavimmassa asemassa olevalle hoitohenkilökunnalle. Lapset laulavat kuorossa onnitteluja niille, jotka eivät voi juhlia nyt pitää. WhatsAppin koulu-, työ- ja harrastusyhteisöjen ryhmät täyttyivät epidemiauutisoinneista, vitseistä ja pohdinnasta, vähintään kaksilukuisina numeroina sinissä pallukoissa puhelimeni näytöllä.
Useat elävät oman perheyhteisönsä keskellä nyt niin tiiviisti, että kriisiaika tuo varmasti perheisiin suunnattoman paljon lisähaasteita, mutta myös sitä kauan odotettua yhteistä aikaa. Hallitsemattomuuden tunne kriisissä on kaikille sama, mutta voimme silti vaikuttaa muun muassa arjen rutiinien järjestymiseen ja kontaktien ylläpitoon, joka tuo tunnetta siitä, että hallitsemme edes jotain. Tilanne koskettaa jokaisen elämää. Vertaistuki on edelleen lähellä digitaalisesti, erilaisten ryhmien ja yhteisöjen keskellä. Olipa kyseessä sitten perhe-, koulu-, harrastus- tai ystäväyhteisö. Epävarmuutta tästä tilanteesta ei voida poistaa, mutta sitä voidaan yhteisön tuen kanssa oppia käsittelemään paremmin.
”Sosiaalinen media kriiseissä tarjoaa mahdollisuuden moninaiselle viestinnälle. Parhaimmillaan sen kautta voidaan luoda turvallisuuden- ja läsnäolontunnetta epävarmuuden keskelle” (Korpiola, 2011).
Onko epidemiakaranteenikriisi vasta se juttu, jonka kautta me ymmärrämme ja huomaamme kunnolla yhteisöjen merkityksen ja tärkeyden? Kuten tiedämme, yhteisöissä oleminen ja niihin kuuluminen on ihmiselle luonnollista. Kun yhteisö on hyvä, eli tarpeeksi tuttu ja turvallinen, on niissä tilaa jakaa elämän eri asioita. Kuten tulla kuulluksi, ymmärretyksi, saada elämään erilaisia näkemyksiä, viisauksia, huumoria, kokemuksia, elämyksiä, oppia, turvaa, iloa, rakkautta ja kosketusta halauksin, tai vaikka painien, tietysti yhteisön luonteesta riippuen.
Yleensä yhteisö jakaa jonkin saman aihealueen, jonka takia ne ovat alun perin muodostuneet. Näiden kautta ihminen kokee myös hallitsevansa elämäänsä, tekemällä sitä mistä tykkää. Luulen, että tämä kriisi tuo meitä kaikkia globaalisti yhteisöllisemmiksi, koska taistelemme kaikki samaa vihollista vastaan. Huomaan sen nyt selkeästi, kun olen Suomen ulkopuolella, ja tilanne on samalla tavalla kaikkia koskettava niin täällä kuin siellä.
Kriisissä Espanjassa
Kuten tiedämme, Covid-19-pandemia on aiheuttanut ympäri maailmaa kuolonuhreja, ja se leviää nopeasti ja salakavalasti. Maailman terveysjärjestön sivuilta voi seurata vallitsevaa tilannetta. Kahden viimeisen kuukauden aikana tapaukset ovat kaksinkertaistuneet ja hallitusten rajoitukset tiukentuneet huomattavasti, kuten jokainen on sen saanut omalla kohdallaan kokea, halusipa tai ei.
Tämä taitaa olla laajin ja vaikuttavin globaali pandemiakriisi mitä oman sukupolvemme kohdalla on ollut. Muiden epidemioiden aikana rajoitukset eivät ole olleet näin tiukkoja. Tämä ottaa oman aikansa ja veronsa, eikä taida maailma enää olla samanlainen tämän kriisin jälkeen.
”Perinteisessä kriisitutkimuksessa kriisit luokitellaan neljään eri ryhmään: kuolleet, haavoittuneet, lievästi loukkaantuneet sekä omaiset ja läheiset. Kriisit jättävät yleensä jälkensä, monesti näkymättömän jäljen, kuten trauman tai menetyksen, joka vaatii jälkipuintia” (Korpiola, 2011).
Varmasti seuraukset vaativat vielä jokaisen, niin yrityksen kuin yksilön kohdalla jälkipuintia, kun vain olemme ensin eläneet tarpeeksi kauas tilanteesta.
Kuulun siihen kategoriaan ihmisistä, joka ei ota yleensä uutisia tarpeeksi vakavasti. Tästä epidemiasta tuli poikkeus, kun olen käynyt kaupassakin maskin ja kumihanskojen kanssa. Espanjassa rajat ovat tiukat, ja poliisi sekä naapurit valvovat kaduilla ulkonaliikkumiskiellon toteutumista. Ensimmäisellä kauppareissulla en kuitenkaan törmännyt poliiseihin, mutta toisella kerralla poliisit olivat kaupan pihassa seuraamassa tilannetta, eivätkä antaneet kahden ihmisen mennä yhtä aikaa kauppaan. Sakkoja ei onneksi kuitenkaan tullut, vaikka autossa oli kaksi ihmistä. Lähimmässä ruokakaupassa, apteekissa, terveysasioilla, kriittisillä aloilla töissä sekä lemmikkien ulkoilutuksen turvin voi kuitenkin liikkua hetkellisesti.
Loppuuko tämä?
Parhaimmillaan epävarmuuden keskellä sosiaalisen median kautta tulleen turvallisuuden ja läsnäolontunteen kautta jaksaa siis jatkaa eloaan päivä kerrallaan. Eihän tämä loputtomiin kestä, niin kuin ei muutkaan pandemiat ennen koronaa ole kestäneet. Esimerkiksi Syyrian sodan ihmiset tänä päivänä ja meitä edeltänyt sukupolvi ovat lähteneet kodeistaan ilman tietoa paluusta, ja nyt meidät lukitaan koteihimme kuukaudeksi tai kahdeksi. ”Kyllä me tästä selvitään”, sanoi eräs meemi samankaltaisen vertauksen jälkeen.
Tämä erikoinen uusi elämäntilanne antaa meille nyt mahdollisuuden kokea monenlaisia mullistuksia. Tämän jälkeen me ehkä näemme vielä selkeämmin yhteisöjen merkityksen ja tärkeyden. Jos katsomme tilannetta positiivisesti, niin voisimmeko iloiten ottaa vastaan tämän introvertin aikamme, toiset nauttien ja toiset kärsien? Tämän jälkeen toivottavasti voimme palata takaisin rakkaisiin yhteisöihimme tai luoda uusia, entistäkin kiitollisempina.
Aika näyttää mitkä ovat todelliset seuraukset, jos olemme kaksi kuukautta ilman muita ihmiskontakteja, tai pelkästään perheen tai asuinkumppanien kesken. Meidän on kai uudelleen opeteltava yhteisöllisyyden rohkeus ja avoimuus. Onko meidän voitettava pelkomme ihmisten kohtaamisessa? Myös ilman pelkoa tartunnasta? Aika näyttää miten käy. Onneksi ihminen on hyvin sopeutuvainen olento.
Olen erittäin iloinen siitä, että voin jatkaa harjoitteluani näin etätöiden muodossa. Silta-Valmennusyhdistyksen (Etsivän nuorisotyön pilotti) työt jatkuvat liikkumiskieltojen aikana suunnittelun, raportointien ja tilastointien muodossa sekä etäyhteyksinä nuorten kanssa. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, pätee vieläkin, joten nyt on aika keskittyä enemmän suunnittelu- ja raportointipuoleen. Odotan mielenkiinnolla tulevien viikkojen tuotoksia. ”Päivä kerrallaan”, taitaa olla nyt ajankohtaisimpia sanontoja.
Vertaistukevin ja voimauttavin terveisin Espanjasta
Hanna Joosia
yhteisöpedagogiopiskelija, Jyväskylä
Humanistisen ammattikorkeakoulun (HUMAK)
Lainaukset:
KRIISIVIESTINTÄÄ DIGITAALISESSA JULKISUUDESSA. Lilly Korpiola, 2011. Portus, Inforin kirjasarja. E-kirja.
