Ammatit
29.08.2019

Ennakkoluulot ”ongelmalähiöistä” kaipaavat tuulettamista

Väitöskirjatutkija asui huonomaineisissa lähiöissä 2012–2016 Helsingissä ja Turussa. Hän havainnoi hienovireistä yhteisöllisyyttä ja kutsui asuinalueita lähiökyliksi. Miltä tällaiset lähiöt näyttävät kahden niissä työskentelevän jytyläisen sosiaalityön ammattilaisen silmin?

Teksti: jaakko takalainen Kuvat: pekka sipola, jussi vierimaa
Kirpputori Vuosaaren Meri-Rastilassa on päättynyt kesäsateeseen. Minna Suoknuuti kiittelee Vuosaaren asukkaiden aktiivisuutta yhteisten tapahtumien järjestämisessä.

Sosiologian väitöskirjan 2019 tehnyt Lotta Junnilainen on julkaissut seitsemän vuoden työn tuloksen kirjana Lähiökylä – Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Hän kirjoittaa, ettei teos ole erityinen puolustuspuhe usein ongelmalähiöiksi leimatuille asuinalueille ja niin ikään ongelmaksi leimatuille ihmisille. Joka tapauksessa Lähiökylä antaa äänen kaupungin ulkoreunan lähiöiden asukkaille.

Omakohtaisiin havaintoihin perustuvassa julkaisussa Junnilainen löytää lähiöistä – joita hän häveliäästi kutsuu ”Routalaksi” ja ”Hallakummuksi” – toimivia sosiaalisia suhteita ja naapuriapua. Pääväite tutkimuksessa on, ettei lähiöihin pidä tuoda ulkoa yhteisöllisyyttä projektien muodossa tai konsulttien avulla.

”Routala” ja ”Hallakumpu” voisivat olla 1970-luvun alussa rakennettuja vuokratalovaltaisia työläisten lähiöitä. Tällaisia ovat esimerkiksi Jakomäki Helsingissä ja Varissuo Turussa. Kaksi jytyläistä, jotka työskentelevät sosiaalitoimessa Helsingissä ja Turussa, on tutustunut Lotta Junnilaisen väitöskirjaan.

Tuttuja seutuja, tunnistettavia ihmisiä

Kaksi ja puoli vuotta Helsingin Vuosaaressa työskennellyt yhdyskuntatyöntekijä Minna Suoknuuti (koulutukseltaan sosionomi YAMK) tähdentää, että työ ”Routalan” ja ”Hallakummun” kaltaisissa lähiöissä vaatii pitkäjänteistä otetta, sisäänpääsy asuinalueen arkeen ja elämään ei käy hetkessä.

– Omassa kuplassa eläminen on tavallista myös meille työntekijöille. Joten nöyränä tutustun Vuosaaren ihmisiin, ja syvempiin kerroksiin pääsen vähä vähältä, sanoo Suoknuuti ja pahoittelee, että on ehtinyt lukea Junnilaisen väitöskirjan vain pintapuolisesti.

Tuntuvatko Lähiökylän ihmiset ja paikat tutuilta?

– Kyllä tuntuvat. Asun itse tuossa naapurissa Myllypurossa ja työn kautta useampi muukin kantakaupungin ulkopuolinen asuinalue on tullut tutuksi.

Helsingissä on viisi Minna Suoknuutin tapaista yhdyskuntatyöntekijää. Työnkuva sisältää asukas-, lähidemokratia- ja verkostotyötä. Työn tavoitteena on turvallisuuden, viihtyisyyden ja yhteisöllisyyden lisääminen. Suuri osa työstä tapahtuu asuinalueilla arjen kohtaamisina.

Tapaamme Suoknuutin keskikesällä asukaspuiston kirpputoria järjestämästä.

– Aito tieto lähiön asioista on siellä alueella, aluetyöntekijöillä ja siellä työskentelevillä. Ihmisten kanssa keskustelemalla ja alueellisista verkostoista nousevan tiedon kautta selviää enemmän kuin vain pelkistä tilastoista, Suoknuuti toteaa.

Hän pitää tutkimuksen lähiöiden huonoiksi leimautumista kaupungin vuokratalojen suuren määrän takia vähän vanhanaikaisena. Helsingin kaupungin vuokra-asunnoissa panostetaan asukaskunnan monipuolisuuteen, ja asukkailla on erilaista yhteistoimintaa ja vuokralaisdemokratiaa. Tämä näkyy myös vuonna 1966 Helsinkiin liitetyssä Vuosaaressa.

– Kaupungin vuokratalojen tilanne on täällä parantunut, eli niiden maine kaipaisi tuulettamista, Suoknuuti toteaa.

Yhteistä asioista keskustelua

Lähiökylässä kuvataan asukkaiden ja viranomaisten, joiksi lasketaan kaikki alueen toimijat kuten isännöitsijät, välistä epäluuloa. Varsinkin eri hankkeiden konsultit saavat huutia. Miltä tämä tuntuu Vuosaaren näkökulmasta?

– Luottamuksen aste vaihtelee asiasta ja tilanteesta riippuen. Epäluuloa voidaan hälventää vain avoimella yhteisellä asioista keskustelulla sekä päätösten taustalla olevien perustelujen avaamisella, Suoknuuti sanoo.

Miltä Lähiökylän ja Junnilaisen parjaamat yhteisöllisyysprojektit vaikuttavat useita alueellisia hankkeita kohdanneen mielestä?

– Kyllähän tutkimuksessa kuvatut tilanteet olivat vähän surkuhupaisia. Lähiöön tuotiin uutena yhteisöllisyyttä, jota siellä jo itsestään oli. Asennoituminen oli jyrkästi ylhäältä alaspäin, naurahtaa Suoknuuti.

Hän tähdentää, että kaikessa alueellisessa toiminnassa työ lähtee alueeseen, sen ihmisiin ja verkostoihin tutustumisesta. Tärkeää on avoin mieli ja kiirehtimätön asenne tutkia aluetta.

– Projektit ovat tapa tuoda lisäresurssia alueelle. Mutta tärkeää on, että tarve on noussut asuinalueelta ja sen toimijoilta, Suoknuuti sanoo.

Rinnalla kulkeminen toimii

Turun johtavalla perheohjaajalla Arja-Liisa Tammisella on pitkä työ- ja opiskelupolku kotihoitajasta nykyiseen työhönsä kahden tiimin johtajaksi ja perhetyön kehittäjäksi. Neljään vuosikymmeneen mahtuu töitä ja tutkintoja, joista sosionomi (AMK) viimeisenä vuonna 2009.

– Perheiden asialla olen koko työuran ajan ollut, vaikka välillä vanhustyö ja lastensuojelu ovat olleet eri kohdissa organisaatiossa.

Lähiökylän ihmiset ja asiat tuntuivat tutuilta varsinkin kenttätyön perusteella. Tein sitä muun muassa Varissuolla asumisneuvojana puolitoista vuotta 2010-luvun alussa, sanoo Tamminen, joka on tutustunut Junnilaisen tutkimukseen perusteellisesti.

– Työ Varissuolla oli opettavaista, melkein oppimisen kulta-aikaa. Monialainen ja kokonaisvaltainen työ oli ihmisten rinnalla kulkemista.

Tamminen kiinnitti huomiota Lähiökylässä esiintyvien ihmisten tunteeseen, ettei heitä kuuntele kukaan. Kaupungin päättäjät ovat kaukana, ja lähiön vaikutusvaltaisilta toimijoilta voi odottaa vain nöyryyttävää käytöstä.

– Asumisneuvojana Varissuolla sain hyvää palautetta asiakkailta, vilpitöntä kiitosta siitä, että heitä kuunneltiin ja asiat saatiin kuntoon, tai edes jollekin tolalle, Tamminen muistelee.

Varissuon lähiö, jossa Arja-Liisa Tamminen työskenteli asumisneuvojana 2010–2011, on nykyään mainettaan valoisampi. Tamminen alkaa hitaasti suuntautua perhetyöstä eläkkeen ja rakkaan lapsenlapsen hoitamisen suuntaan.

Ulkoa annetut mallit torjutaan

Arja-Liisa Tamminen ei pidä yllättävänä, että Lähiökylän asukkaat vastustivat konsultteja ja ulkoa tulevia projekteja.

– Ulkoa annetut mallit torjutaan, jos ne koetaan tyrkyttämisenä ja omien tapojen ja tottumusten vastaisena. Ihminen täytyy kohdata samalta tasolta, katselukulma ei saa olla liian korkealta.

Pitkällä urallaan, joka kallistuu jo kohti eläkeaikaa, hän on nähnyt monta organisaatiomuutosta perhetyössä. Joihinkin muutoksiin on liittynyt resurssien vähentymistä ja sitä kautta vaikeuksia. Mutta jotkut muutokset, kuten moniammatillisen työtavan lisääntyminen, ovat olleet aitoja parannuksia. Toiminnan kehittämisessä on olennaista pitää yhteys käytännön työhön.

– Kehitysehdotukset ovat helposti liian lennokkaita, turhan teoreettisia. Käytännön työn tekeminen ja näkeminen pitää jalat hyvin maassa, sanoo Tamminen.

Hän näkee koko perhetyössä tärkeimpänä projektina asiakkaan elämänmuutoksen, asioiden saamisen hallintaan. Se ei ole omien arvojen tyrkyttämistä, vaan esimerkiksi elämänlaadun parantamista, arjen taitojen vahvistamista, kuten tuen antamista häätötilanteessa, vuokrarästien selvittämistä ja karhukirjeiden yhdessä avaamista.

– Se on väärä käsitys, että ihmisten ongelmat johtuvat asuinalueesta tai kaupungin vuokrataloista. Kun asiakaskohtaamisissa saadaan ihmisyys esille ja rakennetaan luottamusta, niin ongelmien ratkaisu on jo askeleen lähempänä, Arja-Liisa Tamminen sanoo.

Jaa artikkeli

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty tähdellä.